Psyykenlääkkeiden eettisyys

[icepicked]

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/10/01 ... rahastusta

"Ilman SSRI-lääkitystä en olisi tässä."

Entäpä ihmiset, jotka olisivat tässä ilman tunnetusti itsemurhariskiä kohottavia SSRI-lääkkeitä? Lääkkeitä tarjotaan helppona ratkaisuna jo valmiiksi epämääräisesti määriteltäviin mielenterveysongelmiin, joiden olemassaoloa on vaikea todentaa, ja lopulta tuhannet lääkekoukussa olevat ihmiset uskovat aivoissaan vallitsevaan kemialliseen epätasapainotilaan kuin kultin jäsen johtajaansa. Kun kultin nimi sattuu olemaan Taivaan portit, minua ei paljoa naurata.

Ihmiset syövät lääkkeitä henkensä ja terveytensä kaupalla hoitaakseen epämääräisiä tiloja, joiden oireet saadaan pienellä johdattelulla sopimaan kehen tahansa. Samat ihmiset uskovat, että heidän tilansa on seurausta heidän aivoistaan eikä suinkaan liian nautintokeskeisestä ja liian nopeasti teollistuneesta yhteiskunnastamme, ja että korjausta tarvitsevat nimenomaan heidän aivonsa, ei suinkaan yhteiskunta.

Lääkärit vähättelevät sivuvaikutuksia ja vieroitusoireita ja tarjoavat lääkkeitä aivoiltaan keskenkasvuisille lapsillekin! Ihmiset itse tarkkailevat kärkkäästi omia oireitaan, hakeutuvat lääkäriin vakuuttuneina omasta sairaudestaan ja omaksuvat kiitollisina uhrin roolin. Hoitajat auttavat ihmisiä ja kaikki tehdään yksilön omaksi parhaaksi; vastustelu on tietenkin sairauden oire. Todellisuudessa mitään ei tehdä yksilön hyväksi ikuista talouskasvua ihannoivassa yhteiskuntajärjestelmässämme, ja hyvinvointivaltion romuttaminen vie tilannetta aina vain pahempaan suuntaan.

Minä en ainakaan salli kenenkään uskotella minulle, että olen oman mieleni uhri. Pink Floydia mukaillen:
Hey, psychiatrists! Leave us kids alone!
We don't need no medication.

[Santiny]

Itselläni on hyviä ja huonoja kokemuksia lääkkeistä. Kun niitä ensimmäisen kerran sain, en ollut oikein itseni herra ja pelkäsin tekeväni jotain, vaikken halunnut tehdä. Lääkkeet auttoivat, mutta eivät poistaneet ongelmaa. Pärjäsin kuitenkin oikean hoidon aloittamiseen asti.

Huonoja kokemuksia on lääkkeiden tuputtamisesta jopa kiristyksen keinoin. Sivuoireet olivat rankkoja, yksi lihotti kymmenen kiloa parissa kuukaudessa, toinen teki silmistäni todella valonarat estäen päätetyöskentelyn käytännössä kokonaan. Lopetin omin luvin (salaa) ja kovien lopetusoireiden uhallakin, koska en enää kyennyt luottamaan lääkäriini. Kerroin asiasta vasta lääkärin vaihduttua. Uusi ei tuputtanut lääkkeitä, jotka eivät siinä vaiheessa tuoneet kuin ongelmia.

En sanoisi, että mielialalääkkeet ovat täyttä huijausta, mutta sanoisin, että niitä tuputetaan liikaa ja väärissä tilanteissa.

Edit// Eikä niistä selvästikään tiedetä tarpeeksi yleiseen lääkekäyttöön, koska itsemurhan kaltaisia sivuvaikutuksia esiintyy.

[<Empty>]

Olen aivan samaa mieltä. lääkitys ei ole ratkaisu mielenterveysongelmiin.

[Kurpizza]

Meidän psykologian ope totesi, että masennukseen (otan sen nyt esimerkkinä) pitäisi olla useampi erilainen diagnoosi, sillä joillakin auttaa lääkkeet ja toiset tarvitsevat terapiaa.

Omastakin mielestäni lääkkeitä tuputetaan liikaa ja väärissä tilanteissa, mutta toiset niistä hyötyvät (luultavasti?).

[biologinalku]

Lääkkeet ovat ok silloin, kun voidaan esimerkiksi välttää lobotomia, mutta liikaa niitä ei tule käyttää, jos on muitakin hoitomuotoja.

[<Empty>]

Lääkkeet ovat ok silloin, kun voidaan esimerkiksi välttää lobotomia, mutta liikaa niitä ei tule käyttää, jos on muitakin hoitomuotoja.

Riippuu millaisista lääkkeistä puhutaan, ja niiden sivuvaikutusten haitallisuuksista.



P.S. Aika monilla lääkäreillä on sponssi joltain lääkefirmalta, joten miten enemmän lääkkeitä he myyvät, sen paremmin lääkäri tienaa.

[icepicked]

Lääkkeet ovat ok silloin, kun voidaan esimerkiksi välttää lobotomia, mutta liikaa niitä ei tule käyttää, jos on muitakin hoitomuotoja.

Onko lobotomia koskaan ollutkaan mikään "hoitomuoto?" Kuulemani perusteella se vaikuttaa lähinnä synkältä muistolta ajoilta, jolloin potilaita ei pidetty edes ihmisinä.

[<Empty>]

Lääkkeet ovat ok silloin, kun voidaan esimerkiksi välttää lobotomia, mutta liikaa niitä ei tule käyttää, jos on muitakin hoitomuotoja.

Onko lobotomia koskaan ollutkaan mikään "hoitomuoto?" Kuulemani perusteella se vaikuttaa lähinnä synkältä muistolta ajoilta, jolloin potilaita ei pidetty edes ihmisinä.

Se oli enemmänkin sellainen "pois silmistä pois mielestä"-hoitomuoto, kun siinä yksinkertaisesti vain tehtiin potilaasta vihannes, jotta tämä ei voisi enää toimia rauhattomasti, vaan tasaisen elottomasti olla kyvytön edes puhumaan.

[biologinalku]

Lääkkeet ovat ok silloin, kun voidaan esimerkiksi välttää lobotomia, mutta liikaa niitä ei tule käyttää, jos on muitakin hoitomuotoja.

Onko lobotomia koskaan ollutkaan mikään "hoitomuoto?" Kuulemani perusteella se vaikuttaa lähinnä synkältä muistolta ajoilta, jolloin potilaita ei pidetty edes ihmisinä.

Lobotomiahan ei parantanut mitään, mutta se teki potilaista helpommin käsiteltäviä ja ehkä helpotti heidän oloaan. Esimerkiksi harhat ja aggressiivinen käyttäytyminen yleensä vähenivät. Usein potilas kuitenkin saattoi menettää mielenkiintonsa kaikkea kohtaan. On todella hankala sanoa, miten potilaat itse kokivat lobotomian ja oliko siitä apua. Kuolleisuus leikkaukseen oli muistaakseni muutaman prosentin luokkaa.

Nykyajan näkökulmasta lobotomia voi vaikuttaa julmalta, mutta mielestäni siihen ei yleensä liittynyt sellaista, että potilaita ei olisi pidetty ihmisinä. Lobotomian keksijäkin sai Nobelin palkinnon muistaakseni 1940-luvun lopulla. Lobotomiaa pidettiin suorastaan psykiatrian läpimurtona. Siinä ei nähty mitään väärääja sen tulkittiin auttavan potilaita. Sivuvaikutukset olivat lukuisat, mutta toisaalta sillä hoidettiin yleensä vaikeita potilaita (esim. todella vaikeaa skitsofreniaa sairastavia). Toisaalta lobotomioita tehtiin myös hyvin kevein perustein jopa lapsille, koska lääkärit uskoivat hoitomenetelmän auttavan.

Sanoisin, että lobotomia oli oman aikansa tuote. Se muutti potilaan persoonallisuutta perusteellisesti, ja sillä oli haittavaikutuksia, mutta muitakaan hoitomuotoja ei ollut. Nykyään lobotomia olisi epäeettinen, koska on parempia menetelmiä. Sen käyttö vähenikin hyvin pian lääkkeiden kehittyessä.

[Kurpizza]

Noh, kuten lobotomiaakin, myös lääkkeitä määrätään liian herkästi.

Luulen, että monet masentuneetkin kaipaisivat jotain, jolle puhua plus jotain sisältöä elämäänsä. Joten on aika tylyä sitten tunkasta pilleripurkki kouraan. Tietenkin lääkkeistä on silloin apua, jos ihminen on vaaraksi itselleen tai muille. Ja mikäli henkilö on järjissään ja jotenkin kartalla asioidensa kanssa, niin vaikka jutella siitä, mitä tarvittaisiin.

[hUUUUmeita]

[quote="Kurpizza"]Tietenkin lääkkeistä on silloin apua, jos ihminen on vaaraksi itselleen tai muille.[/quote]

Eipä ollu. Tää SSRI-paskahan lisää itsemurhariskiä.

[pikkuponi]

Mä suhtaudun omiin masennuslääkkeisiini vähän silleen, että ne on yhtä kuin kipulääke luunmurtumasta toipuvalle. Mitään ne ei korjaa varsinaisesti, eikä luunmurtumakaan oo oire vaikkapa parasetomalin puutteesta (tai mitä ikinä murtumiin määrätäänkään kipujen mukaan), mut lääke nyt vaan lievittää oireita. Tai onhan näillä masennuslääkkeillä toki hermokasvutekijöihin vaikutusta ja se SAATTAA auttaa masiksesta toipumisesta, sikäli kun liiat kielteiset tunteet on saanu tietyt alueet aivoista yliaktiivisiksi ja näiden alueiden kutistumista on voitu osoittaa masennuspotilailla ja se kutistuminen on vähän itseään ruokkiva kierre.

No kuitenkin: On totta, et noita määrätään aivan liian herkästi ja on tosi ikävää, että Santiny on joutunu tommosen painostuksen kohteeksi. Mä itse oon lopettanu oma-aloitteisesti mun edellisen masennuslääkkeen, kun siitä hiipui teho, mutta sitten mulle tulikin vajaan puolen vuoden sisään sellainen masennuskausi (sisältäen muitakin oireita), jota ei koskaan ollut lääkkeitten syönnin eli siis vajaan kahden vuoden aikana. En nukkunut juurikaan, itsemurha oli aivan koko ajan mielessä, olin vuoroin levoton ja vuoroin hidastunut, hallusinaatiot räjähti potenssiin sata jne. ja kaikki stressasi mielettömästi.

Eli nyt oon taas alottanu masennuslääkkeen, mutta oon kyl aika tarkka siinä, mimmosii psyykenlääkkeitä huolin. Lääkäri on ehdottanu mulle monen monta kertaa ihan psykoosilääkkeitä "mielialaa tasaamaan" ja "ahdistuskohtauksiin", ja ne aiheuttaa tutkitusti pysyviä vaurioita kognitiivisiin kykyihin. Viime kerralla se lääkäri koitti myös tarjota voimakkaasti lihottavaa masislääkettä, joka toki sekin vaikuttaa kognitiota alentavasti, koska se salpaa histamiini- ja muskariinireseptoreita, ja siitäkin kieltäydyin. Mulla on pientä problematiikkaa myös syömisen kanssa ja välilä ahmin ja oksennan paljonkin, joten tommonen lääke ei voisi sopia mulle ruokahalun lisääntymisen takia, eikä se lääkäri edes muistanut mun syömisongelmiani ilmeisesti.

Joka tapauksessa mä uskon, että (tarpeeksi pahoissa) masennuksissa noilla lääkkeillä on paikkansa, vaikka en voikaan sanoo, et ne ois jotain ihmepillereitä. Mä oon nyt uuden lääkkeeni kanssa alkanu nukkua paremmin, mikä on mulle helpotus ja mulla on päivässä vähän enemmän semmosia aikoja, etten oikein tunne mitään. Näitähän mulla on ollut aina jonkin verran dissosiaation takia ja ne on mulle taivaan lahja sen helvetillisen masennuksen rinnalla, vaikka tätä lääkkeen niin sanottua täyttä tehoa pitääkin odotella vielä, kun annos nostettiin hoitotasolle vasta viikko sitten ja sitä ennen olin syöny sitä kaks viikkoa pienemmän määrän. Ja ehkä nukkumisen aiheuttaman stressin lievityksen kautta mun äänetkin on taas hyvin hiljaisia. Tää kyseinen pilleri on essitalopraamia, eli mitään hirveän tujua tavaraa se ei edes ole. Mun onnekseni mä oon kai herkkä SSRI:n väsyttävälle vaikutukselle, käytön alussa ainakin.

Itsemurhariskihän kasvaa, kun alottaa masennuslääkkeen, etenkin SSRI:n, eikä jotain tosi vanhoja lääkkeitä juuri enää käytetä niitten sivuvaikutusten vuoks, mutta en sitten tiiä. Mä ainakin nyt kokeilen JOTAIN, jolla ehkä voisin saada oloni paremmaksi ja se mun aiemmin mainitsema lihottava ja kognitoon vaikuttava masennuslääke, mirtatsapiini, ois toisaalta voinut lihottavan taipumuksensa vuoksi myös vain huonontaan mun mielialaa, koska otan aika raskaasti nää painonnousujutut ja onhan se hallitsematon ahmiminenkin itsessään jo saanut mut kokemaan itseni aivan arvottomaksi ja sellaiseksi, että ois parempi vaan tappaa itsensä. Että semmosta