Olemmeko vieraantuneet kuolemasta?

[biologinalku]

Katselin kerran hautakiviä vanhalla hautausmaalla ja laskeskelin, kuinka pitkään ihmiset elivät 1700- ja 1800-luvulla. Jo 70 vuotta oli tuolloin ikä, jota useimmat eivät saavuttaneet. Monia talonisäntiä oli nuupahtanut nelikymppisinä. Ei ollut mitenkään tavatonta, että kuoltiin jo rippikouluiässä.

Lapset saivat - tai joutuivat - olemaan monissa hautajaisissa jo pienestä pitäen. Itseltäni on kuollut vain muutama läheinen. Jokin tartuntatauti, kuten keuhkotuberkuloosi, saattoi helposti viedä hengen. Ensimmäistä antibioottia, penisilliiniä, alettiin käyttää vasta 1940-luvulla.

Varmasti ennen kuolema on ollut ihmisille tavallisempi asia kuin nykyään. Luulen, että nykyään olemme jotenkin vieraantuneita kuolemasta. Se kohdataan harvoin. Varsinkin nuoren ihmisen kuolema on kamala asia. Nykyään ani harva kuolee rippikouluiässä eikä kuolemaa odoteta ennen vanhuusikää. Perheissä ja suvuissa on vähemmän jäseniä kuin menneinä vuosisatoina, joten senkin takia hautajaisia vietetään harvemmin.

Kuolema on kuitenkin luonnollinen tapahtuma, vaikka se voi olla kaukana arkitodellisuudesta.

[<Empty>]

En muista olleeni hautajaisissa, koska olin niin pieni silloin.

[biologinalku]

En muista olleeni hautajaisissa, koska olin niin pieni silloin.

Sinun iässäsi minä en ollut ollut kertaakaan hautajaisissa.

[Kurpizza]

Vaarin kuoltua kaikki sekosivat, joten asian ajatteleminenkin on karseaa. En mene nykyäänkään hautajaisiin, enkä haudalle.

Luultavasti olen hyvä esimerkki kuolemasta vierautujasta.

[Ihaa]

Minä en ole vieraantunut kuolemasta niin paljon. Minulle se on normaali asia. Tosin 'kavereideni' mielestä olen tunnekylmä, koska minulla ei ole tarvetta jäädä vatvomaan jonkun kuolemaa. Enkä tajua, miksi jotkut ajattelevat, että 'kamalaa, meidän sairas pappa kuoli, eikä joutunut enää kärsimään'. Minä ajattelen, että hyvä että sairas pappa kuoli, niin hänen ei tarvinnut enää kärsiä. Näin on käynytkin.
Moni ei myöskään tajua, että minä en halua elää vanhukseksi. Minun mielestäni ihmistä ei ole luotu elämään vaikka 90 vuotta. Mielestäni siinä kohtaa minun on hyvä kuolla, kun raihnaistuminen menee tiettyyn pisteeseen, eikä se ole kovin vaikeasti saavutettavissa.

[<Empty>]

Minä en ole vieraantunut kuolemasta niin paljon. Minulle se on normaali asia. Tosin 'kavereideni' mielestä olen tunnekylmä, koska minulla ei ole tarvetta jäädä vatvomaan jonkun kuolemaa. Enkä tajua, miksi jotkut ajattelevat, että 'kamalaa, meidän sairas pappa kuoli, eikä joutunut enää kärsimään'. Minä ajattelen, että hyvä että sairas pappa kuoli, niin hänen ei tarvinnut enää kärsiä. Näin on käynytkin.
Moni ei myöskään tajua, että minä en halua elää vanhukseksi. Minun mielestäni ihmistä ei ole luotu elämään vaikka 90 vuotta. Mielestäni siinä kohtaa minun on hyvä kuolla, kun raihnaistuminen menee tiettyyn pisteeseen, eikä se ole kovin vaikeasti saavutettavissa.

Nii-in... jotkut pitävät huolta kehostaan niin, etteivät ole raihnaisia kääpiä 90-vuotiaina.

[Fnfn]

Olen puoli-vieraantunut kuolemasta. Pidän kuolemaa normaalina asiana, olen ollut monissa hautajaisissa (ensimmäistä kertaa 6-vuotiaana enoni kuollessa ja viimeksi tänä keväänä toisen enoni vaimon kuollessa) ja nähnyt kun omat lemmikkini tekevät kuolemaa ja löytänyt heidät kuolleena (toisella gerbiililläni ilmeni omituista levottomuutta kuolinpäivänään, se ei millään pysynyt paikoillaan vaikka oli ollut varsin hiljainen noin kaksi viikkoa ennen kuolemaansa).

Mutta "oletan" kuoleman tulevan vain vanhoille ihmisille, 70-80-vuotiaista ylöspäin. Varsinkin nuoren kuolema ja syöpä ovat minulle pelottavia asioita. Tosin olen nuorienkin kuolemaa saanut katsoa hieman, tosin hyvin etäällä kun koulussa parhaan ystäväni luokkatoveri kuoli auto-onnettomuudessa ja erään rinnakkaisluokkalaiseni sisarus kuoli syöpään. Mitenkään liian lähelle nuorten kuolemat eivät ole onneksi tulleet.

En kuitenkaan halua pitkittää elämää turhaan, esim. kaikkien lääkkeiden ja hoitojen pitkittäminen jo muutenkin dementisoituneelle ja kävelykyvyn menettäneelle vanhukselle. Se ei ole luonnollista.

Minusta on ihan normaalia, että itkee ikävästä kun joku on kuollut. Ei sitä kuitenkaan näe, kuule, haista, tunne toista enää koskaan. Tai saa jutella tai halata. Isomummoni kuoli kunnioitettavassa 98-vuoden iässä ja hän oli hyvin valmis lähtemään. En itkenyt sitä, ettenkö olisi hyväksynyt hänen kuolemaansa tai halunnut jäädä hänen makaavan sairaalaan elämäänsä jatkamaan. Hyvästit ovat minulle vain vaikeita, mutta kun ne olen tehnyt, en osaa surra asiaa sen enempää. Silloin voi alkaa jo muistella vanhoja, vaikka alkuun pienen haikeuden siivittämänä.

Suru ja ikävä ovat luonnollisia eikä sitä tarvitse hävetä jos niitä tuntee ihmisen kuollessa.

[Kurpizza]

Hyvin kirjoitettu Fuffe

[icepicked]

Hyvin kirjoitettu Fuffe

Olen samaa mieltä. Tunteettomuus ei kerro luontevasta suhtautumisesta kuolemaan, pikemminkin suuremmasta vieraantumisesta.

[Siiliö]

Komppaan Fuffen kommenttia ja Emptyn jälkimmäistä kommenttia. Omin sanoin en juuri nyt jaksa paljoa mitään kirjoittaa. Itse pelkäsin omaa ja läheisteni kuolemaa vielä alle vuosi sitten, mutta sen pelon olen jättänyt taakseni . (Toivottavasti lopullisesti.)