Kolme kukkasta minä tunnen...
Lähetetty: 26 Joulu 2017, 21:37...ja ne kukkaset ovat elämän kukkaset.
Pisteet sille, joka tunnistaa viittauksen.
Arvioita viime aikoina lukemistani kirjoista:
i. Saisio: Elämänmeno (1975)
Kuvaus jälleenrakentamiseen osallistuneen, sodan henkilökohtaisesti kokeneen sukupolven ja heidän lastensa välisistä ristiriidoista, maaseudun ja kaupungin sekä työväestön ja ylemmän keskiluokan välisistä vastakkainasetteluista. Suomi kasvaa niukoista sodanjälkeisistä vuosista kohti kaupunkikeskeistä kulutusyhteiskuntaa; helsinkiläisen työläisperheen tyttö kasvaa naiseksi törmäten väistämättä äitinsä odotuksiin.
Värikästä puhekieltä, muutama äidin ajatuksia kuvaava monologijakso ja sitten taas kerrontaa tyttären näkkulmasta. Teos on moniääninen.
ii. Idström: Veljeni Sebastian (1981)
Kummallinen, paikoin absurdihko ja ahdistava poikkeuslaatuisuuden ja siitä seuraavan tuhovoiman kuvaus. Ailahteleva lapsikertoja, jonka luotettavuudesta ei pikkuvanhuudesta huolimatta ole takeita.
Päähenkilö Antti on hyvin älykäs mutta sosiaalisesti kyvytön oraalivaiheeseen juuttunut selkeästi autistinen pikku-Aue, jolla on selkeä oidipuskompleksi. Yksinhuoltajaäiti on täysin neuvoton omaan mielikuvitusmaailmaansa sulkeutuvan, kaikkia tyrannisoivan ja manipuloivan poikansa oikkujen edessä ja purkaa ahdistuksensa omaelämäkerralliseen romaaniin, josta lukijalle annetaan makupaljoa. Kekseliäs ratkaisu kerronnassa. Antti löytää käsikirjoituksen ja esittää välinpitämätöntä, vaikka se selkeästi järkyttää häntä jollakin tasolla. Juonta on välillä vaikea seurata, sillä kertoja tuntuu kuvittelevan osan tapahtumista. Suosittelen.
iii. Liksom: Kreisland (1996)
Tylsää paskaa, joka on kirjoitettu käsittämättömän ärsyttävällä murteella. Ihmisten tilityksiä elämästä, vaikea seurata juonen kulkua, mm. alussa mainittu pirun sarvet päässä syntynyt lapsi "unohdetaan" ensimmäisen luvun jälkeen; sekava ja suunnittelematon vaikutelma. En suosittele.
No, kai siinä jotenkin näkyy maaseudun ja kaupungin välinen ristiriita.
iv. Kauranen: Sonja O kävi täällä (1981)
Jälleen kertomus sodanjälkeisen sukupolven ja heidän lastensa välisistä jännitteistä ja konflikteista sekä nuoren naisen seksuaalisuudesta kapinan välineenä muuttuvassa yhteiskunnassa. Välillä tarjotaan palasia 70-luvun polititsoituneesta nuorisokulttuurista sekä kuvataan monen sen pyörteisiin joutuneen vajoamista rappioon tavalla tai toisella.
Sonja kasvaa aikuiseksi kylmäkiskoisen äitinsä evakkomuistojen ja moraalikäsitysten kahlitsemana sekä isänsä alkoholismia häveten ja löytää vapauden seksuaalisuudestaan, sillä sitä ei äiti voi kahlita. Siispä Sonja hässii kaikkea liikkuvaa, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, akateemisia ja pultsareita. Ihme, ettei saa sukupuolitauteja reissuillaan. Pöpilään päädytään ja irvaillaan terapeutin freudilaishölinöille. Runsaasti slangia, joka nykyhelsinkiläisnuoren kielikorvaan kuulostaa sympaattisen vanhahtavalta (hah, ei kukaan enää sano dorkala!) Vanhentunut on myös järkytysarvo, jota suorasukainen kuvaus aikanaan herätti. Vetoaa nuorisoon, toisaalta ihan hauska ajankuva.
Lisää myöhemmin.
Pisteet sille, joka tunnistaa viittauksen.
Arvioita viime aikoina lukemistani kirjoista:
i. Saisio: Elämänmeno (1975)
Kuvaus jälleenrakentamiseen osallistuneen, sodan henkilökohtaisesti kokeneen sukupolven ja heidän lastensa välisistä ristiriidoista, maaseudun ja kaupungin sekä työväestön ja ylemmän keskiluokan välisistä vastakkainasetteluista. Suomi kasvaa niukoista sodanjälkeisistä vuosista kohti kaupunkikeskeistä kulutusyhteiskuntaa; helsinkiläisen työläisperheen tyttö kasvaa naiseksi törmäten väistämättä äitinsä odotuksiin.
Värikästä puhekieltä, muutama äidin ajatuksia kuvaava monologijakso ja sitten taas kerrontaa tyttären näkkulmasta. Teos on moniääninen.
ii. Idström: Veljeni Sebastian (1981)
Kummallinen, paikoin absurdihko ja ahdistava poikkeuslaatuisuuden ja siitä seuraavan tuhovoiman kuvaus. Ailahteleva lapsikertoja, jonka luotettavuudesta ei pikkuvanhuudesta huolimatta ole takeita.
Päähenkilö Antti on hyvin älykäs mutta sosiaalisesti kyvytön oraalivaiheeseen juuttunut selkeästi autistinen pikku-Aue, jolla on selkeä oidipuskompleksi. Yksinhuoltajaäiti on täysin neuvoton omaan mielikuvitusmaailmaansa sulkeutuvan, kaikkia tyrannisoivan ja manipuloivan poikansa oikkujen edessä ja purkaa ahdistuksensa omaelämäkerralliseen romaaniin, josta lukijalle annetaan makupaljoa. Kekseliäs ratkaisu kerronnassa. Antti löytää käsikirjoituksen ja esittää välinpitämätöntä, vaikka se selkeästi järkyttää häntä jollakin tasolla. Juonta on välillä vaikea seurata, sillä kertoja tuntuu kuvittelevan osan tapahtumista. Suosittelen.
iii. Liksom: Kreisland (1996)
Tylsää paskaa, joka on kirjoitettu käsittämättömän ärsyttävällä murteella. Ihmisten tilityksiä elämästä, vaikea seurata juonen kulkua, mm. alussa mainittu pirun sarvet päässä syntynyt lapsi "unohdetaan" ensimmäisen luvun jälkeen; sekava ja suunnittelematon vaikutelma. En suosittele.
No, kai siinä jotenkin näkyy maaseudun ja kaupungin välinen ristiriita.
iv. Kauranen: Sonja O kävi täällä (1981)
Jälleen kertomus sodanjälkeisen sukupolven ja heidän lastensa välisistä jännitteistä ja konflikteista sekä nuoren naisen seksuaalisuudesta kapinan välineenä muuttuvassa yhteiskunnassa. Välillä tarjotaan palasia 70-luvun polititsoituneesta nuorisokulttuurista sekä kuvataan monen sen pyörteisiin joutuneen vajoamista rappioon tavalla tai toisella.
Sonja kasvaa aikuiseksi kylmäkiskoisen äitinsä evakkomuistojen ja moraalikäsitysten kahlitsemana sekä isänsä alkoholismia häveten ja löytää vapauden seksuaalisuudestaan, sillä sitä ei äiti voi kahlita. Siispä Sonja hässii kaikkea liikkuvaa, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, akateemisia ja pultsareita. Ihme, ettei saa sukupuolitauteja reissuillaan. Pöpilään päädytään ja irvaillaan terapeutin freudilaishölinöille. Runsaasti slangia, joka nykyhelsinkiläisnuoren kielikorvaan kuulostaa sympaattisen vanhahtavalta (hah, ei kukaan enää sano dorkala!) Vanhentunut on myös järkytysarvo, jota suorasukainen kuvaus aikanaan herätti. Vetoaa nuorisoon, toisaalta ihan hauska ajankuva.
Lisää myöhemmin.