Kirjoita oma kauhutarina!

[icepicked]

Löysin sivuston, joka arpoo satunnaisesti hönttejä ja kafkamaisen absurdeja kauhutarinajuonia (sekä mainostaa venäläisiä postimyyntimorsiamia (?): http://www.springhole.net/writing_rolep ... taplot.htm

Minä aloitan!
"On Halloween night, an evil widower and a fortune teller steal a remote control."

Sinä vuonna lokakuun 31. oli epätavallisen pimeä päivä ja kaiken lisäksi surkean sateinenkin. Yö oli jo laskeutunut raskaana ja hyisen kylmänä kaupungin ylle, ja tummanpuhuva pilviverho taivaalla esti tähtien näkymisen tyystin. Vettyneet, ruskeat vaahteranlehdet heiluivat hyytävässä tuulessa tummien puitten oksilla reunustaen synkkää, kolkkoa kadunvartta. Näköpiirissä ei ollut ristin sielua. Kaikki olivat menneet koteihinsa suojaan viimalta ja sateelta. Kaikki paitsi minä.

Työlleni uskollisena istuin pahasti pyyhkimistä kaipaavan myyntitiskini takana ja tähysin vanhan elektroniikkaliikkeeni pesemättömän näyteikkunan takaa kadulle. Ei tosiaan ketään, ei ristin sielua, ajattelin. Sytytin tupakan ja aloin laiskasti selata liikkeeni mainoslehtisten väliin kätkemääni Jallua, kun ulkoa kuului ääni. Olisiko siellä sittenkin joku? Kadulla ei kuitenkaan näkynyt ketään, joten palasin lehteni pariin epäillen äänen aiheuttajaksi ulospäästettyä kissaa. Kattiraukka.

Sitten oveen koputettiin. Paniikinomaisesti lyttäsin pornolehden takaisin pinkkaan. "Ovi on auki", huikkasin tumpaten tupakkani vahingossa pöytään. Outoa, tuhkakuppihan oli aivan tässä vielä hetki sitten. Ovea ränkytettiin jälleen, ja aloin jo ärsyyntyä. "On auki!" huusin nyt kuuluvammin. Ei vastausta. Kirosin ja aloin nousta tuolistani avaamaan ovea mahdollisille asiakkailleni, mutta samalla hetkellä ovi lennähti selälleen kuin hurrikaanin kiskaisemana. "Hyvä Luoja!" huudahdin, sillä ovensuussa näkemäni otus oli kenties rumin ihmistä muistuttava olento, minkä olen ikinä nähnyt. Oliolla oli hapsottavat harmaat hiukset, jotka olivat sotkeutuneet kivuliaan näköisesti, siellä täällä nyrkin kokoisia takkuja. Olennon tunnisti naiseksi lähinnä vanhasta, haalistuneesta yöpuvuntunikasta, joka sillä oli yllään. Tunikassa oli vaaleanpunaisia kukkasia. Muijan syyläiset kasvot olivat vääntyneet kammottavaan irvistykseen, ja sen hilseilevien huulten reunustamasta suusta kuului kammottavaa ulinaa.

"Mitä sinä haluat?! Mene pois täältä!" huusin olennolle. Se tuli minua kohti ripsiväriin sekoittunutta rähmää valuvat silmät harittaen ja ojensi pitkäsormiset kätensä, joiden terävistä kynsistä lakka oli kulunut osittain pois. Kammottavasti ulvoen olento nappasi myyntitiskillä lojuvan kaukosäädinlaatikon. Se avasi suunsa kuin aikoakseen syödä minut, veti kurkku rahisten henkeä ja kirkaisi sitten kammottavalla, ontolla äänellään: "Johan ei koskaan antanut minun hankkia kaukosäädintä!" Kaikki väri oli paennut kasvoiltani ja pelkäsin saavani sydänkohtauksen ja kuolevan siihen paikkaan. "Nykyajan hapatuksia, sanoi hän. Nykyajan hapatuksia kaikki tyynni!" olento ulvoi sylki roiskuen. Se työnsi riistämänsä laatikon mukanaan raahaamaansa vanhaan Alepan muovikassiin ja kääntyi rynniäkseen ovelle. Nyt vasta huomasin näyteikkunan taakse pysäköidyn pakettiauton, jonka kyljessä luki "Matami Kumman luotettavat tarot-ennustukset", ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Takkutukkanainen kirmasi kadulle muovikassi kainalossaan ja hyppäsi yllättävän sulavalla liikkeellä auton pelkääjänpaikalle, minkä jälkeen rikolliskaksikko karautti yöhön.

Kaaduin kauhusta kankeana lattialle, ja viimeinen kuulemani ääni oli oven sulkeutumisen aiheuttama rämähdys. Seuraavana aamuna heräsin liikenteen meluun. Kukaan naapurustosta ei ollut nähnyt kaksikkoa yössä, eikä ketään voitu asian tiimoilta pidättää, mutta minä tiedän, mitä tapahtui; en ole järjiltäni. Siksipä minulla on teille varoituksen sana: leskiruova ja ennustajaeukko ovat vapaalla jalalla, ja saattavat iskeä seuraavaksi minne vain. Kukaan ei ole turvassa, et edes SINÄ!

[Kurpizza]

Luovuuteni on kadonnut koska ssri, yritän herätellä sitä nyt.

One night in an abandoned factory, a disturbing boy, a mental patient, and a girl summon a creature from a parallel dimension after wearing a necklace possessed by the spirit of an insane widower..

Vuosia kestänyt sota jatkui vieläkin. Ihmissiilit kasvattivat joukkojaan valtakunnan eteläosissa, ja pimeyden voimat lännessä. Kolmen hahmon joukko käveli kohti temppeliritarien vanhaa asetehdasta, jonka käyttö oli lopetettu äkkinäisesti erään räjähdyksen jäljiltä.

Oli pimeää, mutta kuu valaisi omituisen joukkion. Edessä käveli pitkin askelin punaiseen viittaan sonnustautunut hahmo, perässä laahusti lyhyempi hahmo vaikeasti käsiraudoissa ja hänen takanaan vielä lyhyempi hahmo pöyhkeässä purppuraisessa viitassa. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta lopulta he pääsivät hylätyn tehtaan ovelle. Pitkä hahmo kilisytteli avaimiaan, ja he astuivat pimeyteen.

Kaasuvalo syttyi ja kolmikko räpytteli silmiään.
"Perillä!", pöyhkeässä viitavassa oleva hahmo äyskähti. Hän oli vielä nuori, vasta 13-vuotias, mutta siihen maailman aikaan saattoi jo nuorena päästä hallitsijaksi. Korpinmusta tukka reunusti kalpeita kasvoja, ja pehmeän ruskeissa silmissä oli hullun kiilto.
"Laita välineet valmiiksi.", hän sanoi pitkälle hahmolle.
"Minä en ole mikään juoksupoikasi.", hahmo jyrähti. "Minä olen maan mahtavin velho, joka on kaikkivoipa, tietää kaiken, ja voittaa kaiken."
"Totta.", poika nyökytteli. "Siksi annoinkin tehtävän sinulle, kukaan muu ei siitä suoriutuisi." Tämän kuultuaan pitkä hahmo hymyili selkeästi tyytyväisenä itseensä, ja rupesi piirtämään liidulla lattiaan laajaa ympyrää.

Siitä tulisi pentagrammi.

Poika katsoi vankia, joka riiputti päätään niin että mustelmaiset kasvot peittyivät takkuisilla hiuksilla. Hänen kätensä oli kahlittu taakse, vaatteet repeytyneet ja suu kapuloitu. Poika kyllä nautti vangin kanssa kinaamisesta, mutta hän tunsi mukavaa kutinaa kiveksissään saadessaan sitoa ja potkia tätä. Oli nautinnollista sitoa hänet paaluun kiinni, uhkailla tulella ja kurkun viiltämisellä. Jos jokin menisi pieleen tämä hupi loppuisi kokonaan.

Poika astui lähemmäs vankia, kaivoi puukon tupestaan ja viilsi suuta peittävän kankaan auki. Muutamaa vuotta vanhemman naisen huulet olivat rohtuneet ja halkeilleet.
"Sitten pääset tekemään jotain, josta nautit, pimeyden noita.", poika sanoi pitäen veitsen kärkeä naisen kurkulla. Nainen puhalsi hitaasti ilmaa suustaan. Siniharmaat silmät heijastivat kaasuvalon hohdetta.
"Kuin helvetin monesti olen sanonut...", nainen kähisi. "Minä en ole pimeyden noita."

Poika hymyili maireasti. Tätä leikkiä hän rakasti, se oli kuin tanssia, jonka askeleet he kumpikin osasivat. Hän kohotti puukko niin että sen terä painui naisen leuan alapuolista ihoa vasten. Siihen pirskahti vähän verta. Naisen ihossa oli jo ennestään naarmuja edellisestä kerroista. Nainen pyöräytti silmiään ja puri huultaan. Poika painoi kasvojaan lähemmäs naista, vaikka hänen täytyikin hieman kohottautua varpaisilleen.
"Parempi totella, pimeyden noita, tai päädyt nakkiveneen mastoksi."

”Valmista on.”, pidempi hahmo sanoi. Lattiaan oli piirretty huteralla otteella suuri pentagrammi, ja jokaisen sakaran kärkeen aseteltu kynttilä. Pidempi hahmo roikutti kädessään vihreää amulettia, joka oli hankittu hiukan epäeettisesti yhdeltä mielipuolelta ylipapilta.

-jatkuu-

[Kurpizza]

Poika huokaisi. Hän pelkäsi menettävänsä lelunsa, jota hän oli useiden kuukausien ajan pitänyt vankina kuin häkkiin kahlittua satakieltä.
”Avaan nyt kahleet.”, hän sanoi jäljitellen aikuisen miehen möreää ääntä siinä onnistumatta. Hän asteli viitta liehuen naisen taakse. ”Älä yritäkään paeta. Minä ja Ysmir löydämme sinut, vaikka juoksisit minne.”
”No se on kyllä huomattu.”, nainen tuhahti ja hieroi ranteitaan. ”Vaikka tämän jälkeen et enää saa minua kiinni, sillä olen kuollut. Kuolemalle et sinäkään mahda mitään, rakas Mitchem.” naisen ääni tihkui sarkasmia hänen lausuessaan sanan ”rakas”, mutta siitä huolimatta Mitchem tunsi sähkön juoksevan selkärankaansa pitkin. Hetken hän harkitsi riisuvansa Jeanien, noidan, alasti, mutta hylkäsi ajatuksen nopeasti soimaten itseään epäkristillisistä ajatuksista.

”Toimi, pimeyden noita.”, Mitchem sanoi jylhästi. Naisen polvet tutisivat aavistuksen, kun hän käveli kohti Ysmiriä. Ysmir sysäsi limenvihreän amuletin Jeanien käsiin, ja asteli nopeasti kauemmas pentagrammista Mitchemin viereen. Mitchem tunsi painetta kurkussaan katsoessaan Jeanien perään, jos nainen nyt kuolisi, olisi hänen elämänsä jatkossa huomattavasti tylsempää. Kaaoksen ylipapista tai ihmissiilien johtajasta ei saisi väsättyä yhtä kiintoisaa pakkomiellettä.

Jeanie käveli pentagrammin keskelle ja kääntyi katsomaan piinaajiaan. Noh, ei tämän jälkeinen helvetti pahempi voi olla , hän lohdutti itseään. Hän tarkasteli amulettia lähemmin. Se oli ovaalin muotoinen hiottua jadekiveä oleva kapistus. Sen pinnassa oli hopeakaiverruksia, tähtikuvioita, jotka tuntuivat lämpimältä hänen sormiinsa ja sykkivät jonkin muinaisen sydämen tahdissa. Vihreys muistutti häntä metsästä ja kesästä, kaikesta, jota hän rakasti. Hän unohti kipunsa, mutta muisti sen taas nostaessaan katseensa Mitchemiin.
”Valmiina?”, hän kysyi.

Ysmir ja Mitchem nyökkäsivät ja pakenivat vielä lähemmäs oviaukkoa. Jeanie virnisti ilkikurisesti ja pujotti amuletin kaulaansa.

Voima valtasi minut. Se kiersi lämpimänä suonissani, tuntui tulelta, joka olisi syljettävä ulos. Amuletti poltteli rintalastaani ja tunsin kaatuvani pimeyteen. Putosin syvemmälle, kunnes näin tummien varjojen vaeltelevan nälkäisesti ympärilläni. Ilma oli leutoa, enkä tuntenut muuta kuin sisäistä tyyneyttä varjoista huolimatta. Sitten nostin käteni ylös, ja minäkin kuhosin, kohosin ylös kohti valoa, kunnes seisoin taas lattialla pentagrammin keskellä. Mitchem ja Ysmir näyttivät olevan kuin sumuverhon takana, mutta erotin silti Mitchemin kädessä olevan veitsen joka vain odotti tilaisuutta päästä iskemään minuun.

Mitchem melkein pelkäsi. Kynttilät olivat sammuneet ilmavirran vaikutuksesta, ja nainen retkotti luonnottoman oloisesti tuijottaen häntä irvistäen. Hänen tukkansa leijui pään ympärillä kuin meduusan lonkerot, ja silmät hohtivat vihreinä. Haljenneista huulista vuoti verta, ja pitkin kasvoja levinnyt veri muodosti yhdessä ilmeen kanssa karmean kokonaisuuden.

Minulla oli viimeinkin hyvä ja kevyt olla, tahdon vain tanssia ja nauraa, mutta sitten muistutin itseäni; minun olisi hoidettava tehtäväni tai Mitchem piinaisi minua noitasyytöksillään jälleen vuorokauden ympäri ilman että pääsisin edes hetkeksi nukahtamaan. Siispä suljin silmäni ja kutsuin Kaaosta. Ajattelin sotakenttien kaaosta, ajattelin elämäni kaaosta ja ajattelin päänsisäistä kaaosta. Ammensin siitä voimaa ja tunnetta, ja kutsuin miltein epätoivoisesti. Tämä tehdas oli rakennettu kaaoksessa, ja tuhoutunut siinä. Pitkästä kaaoksesta seuraisi aina järjestys.

Aloin olla epätoivoinen, mutta sitten Kaaos vastasi.

Mitchem ja Ysmir ehtivät nostaa kilpensä juuri ennen kuin räjähdys pyyhkäisi heidän ylitseen.

[Kurpizza]

-jatkuu-

Mitchem laski polttavan kuumana hohkaavan kilpensä ensimmäisenä. Hänen kaapunsa oli tahriintunut nokeen ja hiukset sojottivat säikähteenä kohti tehtaan kattoa.
”Noita!”, hän huudahti kutsuvasti ja ihmetteli hiljaa mielessään omituista vatsanvääntöä, silmien polttelua ja kurkun kuristusta, joka häntä vaivasi.

Pentagrammin paikalla oli nyt ainoa noeasta puhdas alue. Rinkulan keskellä makasi nainen kyljellään valkeassa puvussa, mikä oli Mitchemistä hämmentävää, sillä Jeaniella oli ollut päällään paita ja housut. Paskaiset ja kuluneet sellaiset. Kasvojen iho oli terve ja sileä, mikä aiheutti Mitchemissä välittömän tarpeen viillellä veitsellä. Tämähän oli oikea ilon ja onnen päivä, hän pääsisi aloittaa Jeanien kanssa kaiken alusta.

Sitten Mitchem siirsi katseensa äskettäin takkuisiin hiuksiin, jotka olivat nyt sileät ja pestyn näköiset. Ruskeiden hiusten välistä kuitenkin pilkisti punaista, kiharaa tukka, jota Jeaniella ei ollut aiemmin. Mitchem kyllä muistaisi, hän oli niin monta kertaa kiskonut naista hiuksista.

Ysmir käveli hänen viereensä.
”Olisin itse pystynyt parempaan.”, hän totesi naama nokisena, tukka pystyssä.
”Katso.”, Mitchem sanoi ja osoitti naisen tukkaa, joka näytti kuin joku olisi kaivanut neljäsosan toisen ihmisen hiuksista ja tunkenut ne Jeanien päähän.
”Hengittääkö se?”, Ysmir kysyi. Hän kumartui kokeillakseen pulssia, mutta sitten nainen ponkaisi ylös kuin sähköiskun saaneena.
”Irti minusta, sinä saastainen valonpalvelija!”, Jeanie sähisi erittäin epäjeaniemaisesti. Ysmir ja Mitchem eivät reagoineet, vaan tuijottivat hämmentyneenä naista, jonka vasen silmä oli nyt jadenvihreä ja oikea siniharmaa. Yleensä kiukkuisilla ja turhautuneilla kasvoilla näkyi muutaman sekunnin ajan puhdasta raivoa.

Sitten nainen hieraisi päätään, kuin muistaisi että oli koko voimillaan äsken summonoinut Kaaosta.
”Onnistuinko minä?”, hän kysyi ilmeisesti muistamatta äskeistä sähinäänsä. Ysmir ja Mitchem tuijottivat häntä hetken aikaa. Ysmir järkyttyneenä, Mitchem kiinnostuneena.
”Sen näkee ulkona.”, Ysmir sanoi sitten. Jeanie kiinnitti huomionsa pukuunsa, ja heilutteli helmoja kiinnostuneena. Sitten hän pyörähti hiukset ja helmat hulmuten ympäri. Jadeamuletti kimmelsi yhä hänen kaulassaan.

Ysmir käänsi katseensa tuntiessaan Mitchemin tökkivän kylkeään. Mitchemin silmissä paloi kiihko ja innostus. Ysmir tunsi olonsa hiukan epämukavaksi.
”Hänet on mitä ilmeisimmin riivannut paha pimeyden demoni.”, poika kuiskasi silmät säkenöiden. ”Hänet on vietävä tyrmään ja demoni on kidutettava ulos, siitä tulee kutkuttavaa!”

Ysmir nielaisi, vilkaisi tanssivaa naista, joka saastaisen vangin sijaan muistutti yhtäkkiä ihmistä. Hän tunsi sääliä, ja mumisi rukouksen yläkertaan.

-loppuu-