Väkivaltaa ja mustaa mielialaa

Täältä löytyvät upeaakin upeammat suolistotarinat ja muut luovat tuotokset.

Väkivaltaa ja mustaa mielialaa

ViestiKirjoittaja Supikoiratar » 12 Loka 2016, 22:27

Tässä tämä nyt olisi. Ensimmäinen tarina, jonka julkaisen Pulinoissa, joka ei tällä kertaa ole suolistotarina, vaan fiktiivisiä hahmoja täysin fiktiivisessä tarinassa. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa tähän, mutta olisi todella kiva saada rakentavaa palautetta ja parannusehdotuksia, jotta voisin kehittyä kirjoittajana. (:


Prologi

”Rakas päiväkirja,
en tiedä, mitä minun täytyisi nyt tehdä. En tiedä enää. Tein valintani liian myöhään ja kaiken lisäksi, väärin. Enää en pääse äidin luo, sillä äiti asuu onnellisena Alaskassa ja maalaa tauluja. Nyt minun täytyy kärsiä, kunnes olen 18-vuotias ja saan muuttaa pois painajaisestani ja lähteä opiskelemaan jonnekin kauas. Siihen asti, olen uhri. Olen rukoillut iltaisin kohtaloa antamaan minulle edes jonkinlaisen pelastajan, olen pyytänyt sitä jo vuosia, siitä asti, kun tämä saatanan rumba alkoi, mutta olen nyt jo menettänyt toivoni avun suhteen, eihän minua kukaan koskaan kuuntele.
Itsemurhaideat käyvät välillä mielessäni ja sekoittavat kaiken pääni sisällä pahasti, mutten voi tehdä sitä. En vain voi heittää henkeäni oman käden kautta, sillä jokin sisälläni uskoo vieläkin, on aina uskonut, että isä tai Meiju tajuaisivat tekonsa ja vaikka eroaisivat toisistaan tai jättäisivät viinalla läträämisen. Tai että kuolisin joku kerta jommankumman toimesta, sekin olisi vaihtoehto, ehkä yksi parhaimmista koskaan. Joskus huomaan toivovani mielessäni, että olisin vain jättänyt syntymättä, vaikka kuollut jo ennen syntymääni tai syntynyt kuolleena, enkä nyt kirjoittaisi tässä mitään, mihinkään, missään. Olisipa tapahtunut mitä tahansa ja miten tahansa, etten joutuisi väkivallan, sekä henkisen että fyysisen uhriksi, etten joutuisi kestämään niitä lyöntejä, huutoja, potkuja, kirosanoja tai ilkeitä sanoja, joita minulle ladotaan kuin papereita silppuriin jommankumman otettua alkoholia runsaammin. Uuteen perheeseen en halua. Ei ne kuitenkaan minusta välittäisi, säälisivät vain ja olisin se ulkopuolinen ongelmalapsi.
En voi pyytää ketään kylään edes päiväksi, saatika yöksi, sillä pelkään asuntomme olevan täynnä tyhjiä kaljatölkkejä, oksennusta ja kohtaan kaksi krapulaista ihmistä makaamassa jossain tai kyyristelemässä vessanpöntön äärellä, kun palaan koulusta kotiin, tai sitten asuntomme on täynnä tyhjiä kaljatölkkejä, täysiä kaljatölkkejä, oksennusta ja kohtaan kaksi humalaista ihmistä, jotka huutavat ja karjuvat sekä juovat, ja voin nimetä molemmat heistä, isäkseni ja Meijuksi, isäni päihdeongelmaiseksi naisystäväksi, joka on tehnyt isästänikin päihdeongelmaisen. Ennen isä oli lempeä sekä mukava ja pystyin puhumaan isälle lähes kaikesta. Isällä oli hyväpalkkainen työ ison firman toimistotyöntekijänä ja olimme onnellinen perhe, isä, äiti, Susanna ja minä. Nyt isällä on kaikesta tuosta entisestä jäljellä vain työ, jos sitäkään enää kauaa tätä menoa, enkä uskalla sanoa isälleni melkein mitään muuta kuin ”ruoka on valmista” ja ”kyllä, isä”.
Tiedän tarvitsevani apua, mutten uskalla pyytää apua keneltäkään. En voi mennä terkkarille taikka lääkäriin näyttämään mustelmiani päästäkseni pois, koska minua pelottaa, että minut vietäisiin pois ja juopot seuraisivat kostonhimoisina. Minun täytyy siis vain kärsiä hiljaa ja tyytyä kohtalooni, elää kahden päihdeongelmaisen ja väkivaltaisen aikuisen kanssa ja olla perheen kärsivä, sananvallaton nuori, jonka ainoaa toivoa ei oikeastaan edes ole, se on vain haave, joka ei tule toteutumaan ja jota uskallan vain katsella unissani. Minua ei ole koskaan koko surkean elämäni aikana pelottanut näin paljon, kuin näinä viime kuukausina. Tarvitsen apua, mutten voi puhua kenellekään tilanteestani ”kotonani”, tai toisin sanoen, paikassa nimeltä Pahin painajaiseni, joten eikö joku voisi olla kiltti ja vastata rukouksiini?”
Viimeksi muokannut Supikoiratar päivämäärä 13 Loka 2016, 18:22, muokattu yhteensä 1 kerran
"Eräs sukulainen luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo. Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!" ~ Juksu
Avatar
Supikoiratar
 
Viestit: 54
Liittynyt: 13 Loka 2015, 12:32
Paikkakunta: Melkein Ebzun alanaapuri

Re: Väkivaltaa ja mustaa mielialaa

ViestiKirjoittaja Kurpizza » 13 Loka 2016, 06:39

Alusta päätellen tämä kuuluu luokkaan Erilainen suolistotarina. Ne ovat yleensä jännempiä ja vähemmän ennalta-arvattavia.

Meiju kuulostaa kamalan tutulta nimeltä.

En keksi parannusehdotuksia. Älä ole liian kriittinen itsellesi ja jatka rohkeasti (että saisit tarinan loppuun).
Runoja tilaustyönä ja myös silloin kun et niitä haluaisi
Kurpizza
 
Viestit: 2459
Liittynyt: 31 Tammi 2015, 21:39

Re: Väkivaltaa ja mustaa mielialaa

ViestiKirjoittaja Ihaa » 13 Loka 2016, 16:58

Jos täällä olisi tykkäysnappi, minä tykkäisin tästä.
Pakka on sekasin
Avatar
Ihaa
Appelsiinikeisari
 
Viestit: 1186
Liittynyt: 17 Kesä 2015, 12:00
Paikkakunta: Ihaan piha

Re: Väkivaltaa ja mustaa mielialaa

ViestiKirjoittaja Siiliö » 17 Loka 2016, 18:08

En tiedä, olenko se vain minä ja minun nälkäinen keskittymiskyvyttömyyteni, mutta kielioppi vaikutti muutamissa kohdin menevän melko omituisesti. Kirjoitat muuten tosi hyvin, mutta muutamat kohdat ovat epäselviä ja rikkovat hieman tunnelmaa.

Tarinasta en tähän mennessä voi paljoa sanoa, koska se ei oikein selviä vielä.

Lisäksi haluaisin sanoa, että kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että teksti varmasti on sellaista, mitä päähenkilö saattaisi päiväkirjaansa kirjoittaa. Muutamat kohdat vaikuttivat omaan silmääni epätodennäköisiltä, mutten tunne päähenkilöä, enkä tiedä kovin paljoa hänen elämäntilanteestaan, joten luotan siihen, että jälkikädessä sinä tiedät paremmin.

Siinä. Toivottavasti en ollut ihan niin epärohkaisevan kuuloinen kuin omasta mielestäni vaikuttaa. Sinussa vaikuttaisi olevan ainesta kirjoittajaksi (vaikka hiottavaakin tosiaan löytyy) ja toivon, että jatkat.
Henkilö x: Tiesin olevani elin-tärkeä ❤
Minä: Mäkin tiesin olevani elin. Mulkku nimittäin.

-Siiliö-
Siiliö
Von Sadist
 
Viestit: 674
Liittynyt: 01 Helmi 2015, 15:21

Re: Väkivaltaa ja mustaa mielialaa

ViestiKirjoittaja Supikoiratar » 02 Tammi 2017, 11:56

Luku 1

Herätyskellon tuttu pirinä sekoittuu sekavan uneni hälinään, pakottaen heräämään uuteen aamuun, mutten jaksa uskoa, että tästäkään päivästä tulisi mitenkään erikoinen. Ihan normaali paska päivä, aamulla kiire, päivällä kaikki pelkkää hälinää ympärillä, iltapäivällä jo ehkä jotain erikoista, muttei mitään, mikä jaksaisi kiinnostaa ja illalla huutoa, väkivaltaa ja vetäytyminen omaan huoneeseen, koska on perjantai, eikä lauantaina tarvitse mennä töihin. Voisinpa nukkua koko elämäni yli, tai herätä vain parhaisiin päiviini, joina säästyn väkivallalta. Niinä päivinä isällä tai Meijulla on luultavastikin jotain tärkeämpää, jolloin ei ole krapulaa tai humalaa. Ei heistä kumpikaan silti jaa huomiota minulle, ei heitä kiinnosta elämäni. Nousen ylös pehmeästä ja niin kovin minua takaisin huutavasta sängystäni yrittäen virittäytyä uskoon, että tästä aamusta voisi tulla jotain, mutta yritys epäonnistuu täysin irvistäessäni. Kylkeeni koskee. Nostan yöpaitani helmaa ja näen vasemmassa kyljessäni nyrkin kokoisen mustelman, eilisiltainen, isältä saatu tälläkin kertaa. Tätä menoa joudun peittämään meikillä mustelmani terveystarkastusta varten, ettei kukaan huomaisi mitään. Nousen seisomaan ja kävelen huoneeni vihreälle ovelle. Lukossa, kuten ennenkin. Avaan oven ja varoen kurkistan oven takaa yläkerran aulaan. Tyhjää ja hiljaista, reitti selvä. Hiivin ulos huoneestani ja ääneti kuljen yläkerran vessaan. Ovi lukkoon ja suihkuun. Riisun vaatteet ja jätän ne lavuaarin eteen lattialle. Astelen pieneen suihkutilaan aivan kapean huoneen perälle ja vedän vanhan, sinisen suihkuverhon kiinni, ettei koko vessa olisi veden vallassa. Avaan hanan ja vesi alkaa putoamaan laattalattialle. Koitan sormella vettä, sopivaa on. Nostan nupin ylös ja vesi suihkuaa hiljalleen päälleni. Huokaisen ja suljen silmäni, kun lämmin vesi valuu pitkin kehoani ja saa oloni tuntumaan hyvältä. Pesen vartaloni ja hiukseni nopeasti ja sammutan sitten suihkun. Puristan mustista hiuksistani enimmät vedet pois ja nappaan suihkuverhon takaa pyyhkeeni, johon kuivaan itseni ja kääriydyn tuon jälkeen. Pesen hampaat ja nostan vaatteeni lattialta. Avaan oven lukosta ja hiivin takaisin huoneeseeni. Yhä hiljaista, loistavaa.

Lukitsen oven jälleen ja kävelen sänkyni luo. Pudotan yövaatteeni sängylle ja petaan sängyn nopeasti mustalla päiväpeitolla ja heitän pari eriväristä tyynyä päiväpeiton päälle ennen kuin kävelen vaatekaapilleni ja otan sieltä itselleni alusvaatteet, mustat pillifarkut, mustan paidan sekä mustan tappajapupu-hupparini. Pudotan pyyhkeen lattialle, kietaisen märät hiukseni löysälle nutturalle ja pukeudun. Vaatteet verhoavat vartaloni mustelmat. Nostan pyyhkeen kuivumaan tuolin selkänojalle ja siirryn meikkipöytäni luokse. Istahdan valkoiselle penkille ja katselen kasvojani pöydän isosta peilistä. Samat kasvot kuin ennenkin. Kapeat, kalpeat kasvot vailla epäpuhtauksia, siro nenä, tummat, selkeät kulmakarvat ja vihreäharmaat silmät. Sentään kävyt eivät lyö kasvoihin. Nappaan kajaalin ja rajaan silmät. Laitan mustaa ripsiväriä reippaasti ja katson peiliin uudestaan. Silmät näyttävät hyviltä, joten nousen ylös, poimin niiteillä koristellun nahkareppuni lattialta ja lähden huoneesta. Rappusissa avaan hiukset, pörrötän niitä hieman ja kävelen keittiöön. Keitän kupillisen kahvia ja teen voileivän itselleni. Talo on yhä hipihiljainen, eikä ihme. En minäkään jaksaisi herätä krapulaisena seitsemältä aamulla valvottuani yöllä alkoholin parissa. Syön, juon kahvini ja lähden. Suljen ulko-oven hiljaa, ettei kukaan heräisi paukahdukseen ja lähden. Etuajassa, kerrankin.

Ulkona maailma vasta herää aamuun. Ei niin valoisaa kuin mitä kesällä oli, muttei hämärääkään, todella lämmintä Suomen syyskuuksi. Puiden lehdissä näkyy jo ruskan merkkejä, kun kävelen metsäpolkua pitkin kohti isompaa hiekkatietä, jonka päästä alkaisi iso tie. Ison tien varressa olisi pysäkki, jolta nousisin muutaman muun koululaiseni kanssa bussiin, joka veisi minut koululle. Joka arkiaamu sama kuvio, ei mitään muutoksia matkalla. Samat puut teiden varsilla, se sama hökkeli puolivälissä isompaa hiekkatietä aina yhtä aution näköisenä. Valoisan aikaan matka oli mukava kulkea, mutta yksin pimeällä metsän keskellä, ei ketään missään, jos apua sattuisi tarvitsemaan. Kulkiessani eteenpäin kuulen voimakkaan rasahduksen metsästä kävellessäni isommalla hiekkatiellä. Hengitykseni tihenee ja seisahdun paikoilleni. Ei siellä varmaan mitään, ajattelen ja ryhdyn kävelemään taas ettenpäin, mutta varmuuden vuoksi reippaammin kuin aikaisemmin. Uusi rasahdus, tällä kertaa lähempää. Metsästä putkahtaa iso, tumma koira, joka rupeaa haukkumaan kovaa ja lähtee juoksemaan vihaisen näköisenä minua kohti. Kiljaisen lujaa ja kyyristyn pieneksi mytyksi. Hengitykseni tihenee entisestään ja kuullessani koiran lähestyvän minua tilanne vain pahenee ja pian tajuan hyperventiloivani. Koira on nopeasti nuuskimassa minua, sentään ei hauku, mutta minua pelottaa olla koiran läheisyydessä. Kehooni kiinni vedettyjä käsiäni alkaa pistellä ja minua alkaa huimaamaan. Tärisen kauttaaltaan koiran kiertäessä minua. Nuuskutus kaikuu karmivasti korvissani, enkä tiedä, miten pääsisin pois koiran luota, mutten voi liikkua paniikkikohtaukseni takia. Yhtäkkiä kuulen etäisesti vihellyksen ja koira lähtee. Pian kuulen myös nuoren miehen äänen, mutten saa sanoista selvää. Kyyneleet valuvat poskillani, olen paniikissa. Askeleet lähestyvät minua ja kuulen saman miesäänen kysyvän, onko kaikki kunnossa. Ei vitussa. Äänet kaikuvat päässäni ajatusteni lailla, kaikki levällään yhden koiran takia. Hän koskettaa minua selkään ja kysyy, mitä hän voi tehdä. En osaa vastata. Varovaisesti mies tarttuu tärisevään käteeni ja antaa siihen pian pienen, muovisen pussin, käskee hengittää rauhassa, ajatuksen kanssa siihen. Tartun pussiin, istahdan polvet vasten kehoani maahan ja hengitän pussiin. Olo alkaa helpottaa ja hengitys tasaantuu, mutta sitten näen mustan, läähättävän koiran vähän matkan päässä minusta. Saman koiran, joka säikäytti minut, mutta sentään sidottuna kiinni puuhun.
“Vie tuo pois”, kähisen hiljaa ja jatkan pussiin hengittämistä. Mies nyökkää, varmistaa vielä vointini ja nyökättyäni hän nousee ylös, hölkkää koiran luo, irrottaa sen puusta ja lähtee juoksemaan sen kanssa tietä pitkin toiseen suuntaan. Huutaa vielä peräänsä palaavansa pian takaisin, mutta pian tuntuu ikuisuudelta, kun istun yksin maassa tyhjällä tiellä paniikkikohtauksen jälkeen.

Nuori mies pitää lupauksensa ja palaa juosten takaisin. Huimaus on jo ohi ja olo ihan hyvä, mutta silti mies istahtaa viereeni ja ryhtyy kyselemään.
“Mikä on vointi nyt?” hän kysyy.
“Perseestä tämmöset, mut joo, varmaa sitä jaloilleenkin pääsis, ku ei enää huimaa, pistele tai soi korvissa”, sanon yrmeänä ja hieman hoippuen nousen jaloilleni.
“No nii, se on sit hyvä. Hei, sähän oot lukion tyttöjä, kuljet tohon pysäkille kans, vai?” nuori mies kysyy.
“Juu, nii taian olla, ja sä oot?” kysyn ja pyyhin takamuksestani roskia pois.
“Siis mä kuljen kans tolta pysäkiltä, mä käyn kans samaa lukioo, mut oon vaa vuotta ylempänä. Mikä sun nimi muute on?” jätkä kyselee.
“Ai, en oo kiinnittäny huomioo. Nimee ei oo tapana jaella vieraille, mut ku kerta tälläi autoit, nii Siru”, sanon ja lähden kävelemään tietä pitkin eteenpäin. Ei kiinnosta, seuraako herra utelias vaiko ei, mutta onpahan nyt nimeni verran viisaampi. Kuulen kuitenkin muutaman hölkkäaskeleen takaani ja vilkaistessani oikealle puolelleni näen taas saman ihmisen.
“Leo. Kiva tavata”, nuorukainen esittelee itsensä. Katson Leoksi esittäytynyttä lukiolaista tarkemmin ja muistellessani tajuan muistavani pojan, huonosti, mutta silti. Suklaanruskeat hiukset ovat rennolla, mutta siistillä nutturalla takana ja kasvoja koristaa parran sekä viiksien tummat alut, mutta viiksetkään eivät ole mitkään räkäjarrut, vaan ihan kunnon alut. Melkein hymyilen silmiäni miellyttävälle pojalle, mutta hillitsen itseni. Luulee vielä jotain minusta, ajattelen. Kävelemme rauhassa isolle tielle ja pysäkille, syvässä hiljaisuudessa. Kummallakaan ei mitään sanottavaa, joten kaivan puhelimeni sekä kuulokkeeni repusta ja liitän ne toisiinsa. Painan nappikuulokkeet korvilleni, laitan musiikin soimaan ja äänet täysille.
Hei hei mitä kuuluu, kysyn sulta ja kaikki on ok.
Maailma sulkeutuu ympäriltäni ja enää on vain minä, musiikki ja puhelin.
"Eräs sukulainen luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo. Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!" ~ Juksu
Avatar
Supikoiratar
 
Viestit: 54
Liittynyt: 13 Loka 2015, 12:32
Paikkakunta: Melkein Ebzun alanaapuri

Re: Väkivaltaa ja mustaa mielialaa

ViestiKirjoittaja Supikoiratar » 02 Tammi 2017, 11:57

Entschuldigung, ensimmäisen luvun julkistamisessa vierähti tovi, mutta tuossahan se nyt on. Pitkä ja sekava. :D
"Eräs sukulainen luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo. Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!" ~ Juksu
Avatar
Supikoiratar
 
Viestit: 54
Liittynyt: 13 Loka 2015, 12:32
Paikkakunta: Melkein Ebzun alanaapuri

Re: Väkivaltaa ja mustaa mielialaa

ViestiKirjoittaja Kurpizza » 02 Tammi 2017, 16:24

Pidän kuvailustasi, esimerkiksi siitä, kun sänky huusi takaisin yms.

Iso plussa Apulannasta.
Runoja tilaustyönä ja myös silloin kun et niitä haluaisi
Kurpizza
 
Viestit: 2459
Liittynyt: 31 Tammi 2015, 21:39


Paluu Kirjasto

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron