Kirjoittaja alice_dolly » 24 Helmi 2016, 18:24
Milo
(Anteeksi että tä on näin pitkä)
Keuhkoni ovat tulessa, ja koitan pyristellä irti otteesta. Vesi maistuu mullalta ja kirvelee silmissä. Sätkin ympäriinsä ja koitan epätoivoisesti saada osumaa johonkin. Jalkani tökkää jotakin pehmeää. Toivottavasti Teresan läskiä, punaista naamaa. Pääsen pinnalle. Happea. Lysähdän harmaalle betoni-lattialle. Kosteat hiukset valahtavat kasvoilleni.
"Joko sait opetuksesi? Täällä ei sallita unipehmoja!" Teresa huusi korkealla brittiaksentilla. Hänen harmaat siansilmänsä näyttivät siltä kuin ne voisivat minä hetkenä hyvänsä pullahtaa ulos kuopistaan. Siitä nauttisin.
"Minä en sinua kyllä tottele!" huusin takaisin, ja sinä samana hetkenä jo kaduin. Täällä selviävät ne, jotka ovat hiljaa. Täällä, orpokodissa. Oikeastaan kaikkialla maailmassa. Koitin etsiä pakotietä, mutta saman tien tuo lihava hoitaja oli nostanut minut kainaloista ylös ja työntänyt pääni tynnyriin.
Toinen kerta on aina pahin, niin puhutaan. Siihen on kuollut jo neljä. Kolme uhreista on ollut Teresan vahdinnassa. Ensimmäinen oli jo vuonna 1863, eli siitä on jo kaksikymmentä vuotta. Jos erehtyy olemaan uhmakas toisen kerran heti ensimmäisen perään, ei välttämättä selviä.
Siksi en pyristellyt. Keskityin pidättelemään hengitystä.
Sanotaan, että juuri ennen kuolemaa koko elämänkerta virtaa silmissä kuin filmi. Niin ei käynyt minulle. Tai ainakin uskon olevani nyt kuollut.
Silloin, piinaavana hetkenä, pää tynnyrissä, näin hiekkaa ja aaltoja. Suuren, vanhan talon. Hetken ajattelin kaiken olevan selvää. Ja heti sen jälkeen tajusin istuvani rannalla aallokossa. Oli vain ranta, vesi ja talo. Ja kylmyys.
12.5.1883 saavuin tälle saarelle. Silloin olisi pitänyt tajuta alkaa pitämään päiväkirjaa, vähintäänkin laskemaan päivien kulumista. Mutta luulisin, etten ole ollut täällä vuottakaan.
Säikähdän, kun lintu lehahtaa viereeni. Silitän sen sulkapeitettä. Siitä on tullut kesy ystäväni.
"Minä näin ne uudet. Niillä on oudot vaatteet." kuiskaan linnulle. Vilkaisen itseäni. Orpokodissa annettu valkoinen silkkipaita ja mustat henkselihousut ovat pysyneet melko hyvinä. Ruutukuvioinen lakki on kadonnut jonnekin.
En ole ennen nähnyt täällä saarella ketään. Olen pysytellyt piilossa suojaisassa kallionkolossa. Yöllä hipsin hakemaan ruokaa talosta. Sieltä löysin myös resuisen viltin. En ole ikinä uskaltautunut menemään pidemmälle. Siellä voi olla mitä vaan.
"Menenkö katsomaan niitä uusia? Jos ne tietävät, mikä paikka tämä on?" kysyn linnulta. Se katsoo minua hetken, ja lehahtaa sitten pois.
Kyllä minulla myöhemminkin on aikaa. Mitään muuta täällä ei ole niin paljon, kuin aikaa.
hyaah? hyaah.